Tätä elämä nyt sitten on.
Töitä, kotona oleminen perheen kesken, töitä, kotona, satunnaisesti oman tai miehen perheenjäseniä moikkaamassa, töitä, kotona...
Kavereita ei näy, vaikka mitä yrittäisi.
"Lapselliset" eivät ehdi, lapsettomia ei kiinnosta.
Vaikka poika onkin jo niin iso että voin hyvin mielin jättää kotiin isänsä kanssa, ei lapsettomien ole pakko kuunnella pojan kitinää. (Eikä se paljon edes kitise, iloinen poika sattuu olemaan).
On todella kivaa huomata että poju nyt 10kk, ja samassa kaupungissakin asuu kavereita jotka eivät ole kertaakaan tullut käymään!
Eivätkä ole ikinä kotona jos soittaa että voisi mennä heille käymään.
Soittavat sitten myöhemmin, juujuu, eikä kuulukaan mitään.
Olen niin pettynyt.
Vaikka rakastankin miestäni ja poikaani, niin olisi silti mukavaa jos näkisi niitä kavereitakin.
No, onneksi VS-fretit järjestävät toimintaa, niin näkee sen kautta edes joskus ihmisiä, mukavaa porukkaa muutenkin=)
Ja nyt pitää lähteä taas iltavuoroon.
Koitan keksiä positiivisempaa kirjoittamista taas joku toinen päivä.
Nauttikaa auringosta minunkin puolestani!
Kalkkilaivan kapteeni kiittää ja kuittaa, odottaa sadepäiviä ja koivujen kuolemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti