Plaaaaaaaaah

Ei sitä vaan nyt tulekaan kirjoitettua mitään.
Huomasin että tuo vuorotyö on aika raskasta.
Tai ei siinä muuten mitään, mutta ei oikein taida sopia pienen lapsen äidille...

Kamala ikävä kun olen töissä, varsinkin kun tekee ilta-aamu ilta-aamu...
Ei ehdi näkemään poikaa juuri ollenkaan.
Ja pojallakin on kova ikävä...
Kun se ei tiedä mitenpäin olisi kun tulen kotiin töistä!
Nauraa ja huutaa ja taputtaa käsiä ja halaa halaa halaa eikä tahtoisi muuta tehdäkään kuin olla sylissä ja halata ja pussailla.

No, jos nyt kuvittelisi että tämä tilanne rauhoittuisi jossain kohtaa.
Kyllä varmaan kaikki totumme tähän pikkuhiljaa.
Enhän ole ensimmäinen enkä viimeinen tässä tilanteessa.

Ja kohta töihin

Tätä elämä nyt sitten on.
Töitä, kotona oleminen perheen kesken, töitä, kotona, satunnaisesti oman tai miehen perheenjäseniä moikkaamassa, töitä, kotona...
Kavereita ei näy, vaikka mitä yrittäisi.
"Lapselliset" eivät ehdi, lapsettomia ei kiinnosta.
Vaikka poika onkin jo niin iso että voin hyvin mielin jättää kotiin isänsä kanssa, ei lapsettomien ole pakko kuunnella pojan kitinää. (Eikä se paljon edes kitise, iloinen poika sattuu olemaan).

On todella kivaa huomata että poju nyt 10kk, ja samassa kaupungissakin asuu kavereita jotka eivät ole kertaakaan tullut käymään!
Eivätkä ole ikinä kotona jos soittaa että voisi mennä heille käymään.
Soittavat sitten myöhemmin, juujuu, eikä kuulukaan mitään.

Olen niin pettynyt.
Vaikka rakastankin miestäni ja poikaani, niin olisi silti mukavaa jos näkisi niitä kavereitakin.
No, onneksi VS-fretit järjestävät toimintaa, niin näkee sen kautta edes joskus ihmisiä, mukavaa porukkaa muutenkin=)

Ja nyt pitää lähteä taas iltavuoroon.
Koitan keksiä positiivisempaa kirjoittamista taas joku toinen päivä.
Nauttikaa auringosta minunkin puolestani!
Kalkkilaivan kapteeni kiittää ja kuittaa, odottaa sadepäiviä ja koivujen kuolemaa.

Kakkua suunnittelen

Noniin, miehen väitöskirja olisi niinkuin hyväksyntä vaille valmis, ihanaa potenssiin kymmenen.
Nyt täytyy hankkia sitten mustaa marsipaania ja/tai sokerimassaa, että saa leivottua tohtorihatun sitten kun väitöstilaisuuden aika koittaa...
Ehkä kannattaisi hiukan harjoitellakin ensin, eikä mennä (vaihteeksi) tyylillä, kyllähän tämä onnistuu kun minä olen päättänyt että onnistuu...
Periaatteessa en kyllä oikein tykkää noista marsipaani/sokerimassa-virityksistä, minusta paras kakku on kuitenkin perinteinen kermakakku, koristeltu hedelmillä ja marjoilla.
Suklaakakkupohja, mansikoita, ja vaniljakermaa täytteeksi, namnam....

Mutta se harjoitteleminen.
Ei jostain syystä ole minun juttuni.
Tyhmästi jotenkin aina ajattelen että kyllähän minä osaan muutenkin, ja jos ei onnistu niin se on sitten voivoi ja keksitään jotain muuta.
Kokeisiinkin lukeminen koulussa ollut turhaa, kerran selaillut kirjaa läpi ja se on saanut riittää, jos ei pääse läpi niin aina voi yrittää toisen kerran.
(Luojan kiitos pääsin yo-kirjoituksista läpi tällä menetelmällä, siihen olisi ehkä kannattanut panostaa vähän enemmänkin...)

Ainoastaan teatteriharjoituksissa on jaksanut nähdä vaivaa.
Täytyyhän siinä nähdä vaivaa että vuorosanat jää päähän, ettei unohtele puolet lavalla =)
Mutta juups, jos lähtisi katsomaan ihan vaikka perusmarsipaania ensin ja harjoittelisi sen kanssa ihan vaikka vain vuoan päälle.
Ei jaksa leipoa monta harjoituskakkua kun ei ole syöjiä kuitenkaan.

Nyt ulos aurinkoon pojun kanssa, vaikka siitä sitten saakin kärsiä.
Onneksi sain lisää Ventolinea eilen, pystyy ehkä hengittämäänkin =)

Tuntuu oudolta

Nuorempana oli ihan itsestäänselvää että joo, tottakai minulla tulee aina olemaan paljon ystäviäm ihan niinkuin silloin sanotaan vaikka 18-vuotiaana kun ei tarvinnut edes sopia kenekään kanssa että nähdäänkö jossain, riitti kun vaan meni paikalliseen niin aina siellä oli kavereita joiden kanssa jäi juomaan kahvit/kaljat/kokikset ja mukavaa oli ja juttua riitti.
Nyt olen sitten viimeisten vuosian aikana joutunut hyväksymään sen että elämät muuttu, joidenkin kanssa ei olekaan enää mitään yhteistä ja yhteydenpito jää, toisten kanssa haluaisi pitää yhteyttä mutta jostain syystä aika ei riitä, jompikumpi aina töissä, ja kun on vapaata tahtoo vain olla ja nauttia ja löhötä....

Ja nyt, kun on äiti...
Joo, rakastan poikaani yli kaiken, mutta onhan se hiukan turhauttavaa kun näkee ehkä yhden ystävän kuukaudessa jos sitäkään!
No, ei tarvitse olla ihan yksin, onhan minulla veljiä, miehellä on sisko ja veli, ja on meidän vanhemmat...

Mutta olisin niin iloinen jos joku soittaisi minulle ja sanoisi että "Hei! Keitäks mul kahvit? Oon ihan täs nurkan takana!"
Sen sijan että kalenterista katotaan että milloin saattaisi sopia ja sitten perutaan kuitenkin.....

Glad morsdag!

Jaha, mitt livs första morsdag=)
Men.. Måste tyvärr konstatera att det var bara en dag i raden av dagar i mitt liv, lilla söta får jag ju njuta av varje dag så...
Jag förstår inte riktigt hela ståhejet kring morsdag (eller farsdag, eller vändag....).
Det är så mycket jag inte förstår.

Nu vämtar jag på att Walking Dead ska börja.
Idiotiskt, I know.
Zombien, det är nog f-n det värsta som (inte) finns.

Jag VET att dom inte finns och aldrig kommer att finnas, men det är nog det jag är mest rädd för, Zombie Apocalypse...

Nå, det är väl bättre att vara rädd för nånting som man vet att aldri kommer hända, än att vara rädd för brand, olyckor och att nära och kära skall råka ut för något hemskt?
Kanske, kanske inte...

Godnatt!

Taidan olla vähän tyhmä....

En vain ymmärrä.
Joku fiksu osaisi varmaan selittää niin että minäkin ymmärtäisin.

"Ongelmani" on tämä:

Suomessa löytyy työkkäri, KELA, ja sossu.
Kaikki valtion pyörittämiä.
Työkkäri lähettää (silloin kun muistaa...) lausuntoja KELAan, niin että tietävät kuka on oikeutettu mihinkin.
Kun KELAn rahat loppuvat, (saa työmarkkinatukea ja asumistukea esim. mutta jää silti miinukselle) on pakko mennä sossuun mieittään jos sieltä voisi jotain saada.

Kun valtion rahoja kuitenkin käytetään, miksi nämä on jaettu kolmeen paikkaan?
Miksi ei voi olla yksi virasto, sanotaan vaikka hyvinvointivaltio, johon palkattaisi ihmisiä joilla olisi laaja tietämys asioista.
Kun jäät työttämäksi, varaisit ajan Hyvinvointivirastoon, pääsisit keskustelemaan pätevän ihmisen knassa, joks selittäisi sinulle miten homma toimii.
Tällä ihmisellä olisi tietoa työvoimapoliittisista koulutuksista, miten tukia haetaan, ja sama ihminen voisi suoraan laskea että paljonko ihminen tulisi ansaitsemaan, mitä saisi asumistukea, ja jääkö vajetta jota pitää jollain tavalla korjata jotta ihminen pystyy itseään jollain tavalla edes elättämään.

Kun kaikki tiedot kuuluisi samalle laitokselle välttyisi siitäkin että tieto ei kulje virastojen välillä.

Nojoo, tällaista tänään....

Glada vappen!

Såhär i efterskott...

Vi grillade, jag stekte munkar första gången i mitt liv, gott var det.
Liten skillnad mot tidigare vappar (kan man säga så...?) då man haft "problem" med programmet.
Var, med vem, hur och när?

Ser fram emot nästa vapp, då ska jag ta lilla söta till tivoli första gången.
Har eventuellt mera att skriva om då =D

Nu dags att säga god natt, nån vacker dag ska väl jag också lära mej att gå och lägga mej i tid...
Imorgon måste jag vara skärpt, två arbetsintervjuer insatta i kalendern.
Wish me luck!